Tero Tulenheimo

Demokratian ongelmallinen monimerkityksisyys

Yhteiskunnallisessa keskustelussa määreellä ”demokraattinen” on sellainen kaiku, että voi olla houkutus leimata itselle epämieluisa ilmiö epädemokraattiseksi ja vedota demokraattisuuteen itselle mieluisasta ilmiöstä puhuttaessa. Jotta tällainen puheenparsi soveltuisi muihinkin kuin demagogisiin tarkoituksiin, olisi termiä ”demokraattinen” syytä käyttää jossain nimenomaisessa merkityksessä, eivätkä rationaalisen keskustelun aineksiksi tarkoitetut kommentit varsinkaan saisi perustua sanojen monimerkityksisyyden tahalliseen tai tahattomaan hyödyntämiseen. Kuitenkin juuri tällaisesta monimerkityksisyydestä sana ”demokraattinen” kärsii.

Sanan standardimerkityksen mukaan demokraattiseksi voidaan kutsua tietynlaista kollektiivista päätöksentekomenetelmää, jonka tuloksena jonkin ryhmän jäsenten kannanotot kanavoidaan ryhmän päätökseksi. Jotta tuollainen menetelmä olisi demokraattinen, on ryhmän jäsenten oltava menetelmän näkökulmasta tasaveroisia, siis kullakin on oltava sama painoarvo ryhmän päätöksen muodostamisessa (esim. yksi ääni kutakin äänestäjää kohden). Menetelmä jotakin ryhmää koskevien päätösten tekemiseksi on puolestaan epädemokraattinen, jos ryhmän jäsenet eivät voi millään tavoin vaikuttaa päätökseen (esim. diktatuuri) tai jos joillakin ryhmän jäsenillä on suurempi vaikutus kollektiiviseen päätökseen kuin tasaveroisuusvaatimus edellyttäisi.

Usein näkee ajateltavan, että ”demokraattinen” merkitsisi samaa kuin ”tasa-arvoinen”. Saatetaan vaikkapa puhua koulutuksen demokraattisuudesta kun tarkoitetaan, että pääseminen osalliseksi koulutuksesta ei riipu esim. opiskelemaan haluavan asuinpaikasta tai sosioekonomisesta asemasta (tasa-arvoisuus koulutusmahdollisuuksien suhteen). Voidaan sanoa, että tavoitellaan kielellistä demokratiaa, kun pyritään sellaiseen viranomaiskieleen, jota kuka hyvänsä suomea äidinkielenään puhuva voi ymmärtää (yhdenvertainen mahdollisuus ymmärtää kieltä tietyissä yhteyksissä). Ehkä sanotaan tiedon demokratisoituneen, kun tarkoitetaan, että ihmisten mahdollisuudet saada ja välittää informaatiota ovat internetin myötä merkittävästi kasvaneet (tasa-arvoisuus omien näkemysten julkiseksi tekemisen ja muiden näkemyksistä tietoiseksi tulemisen suhteen).

On helppo havaita, että koulutuksen, tiedon tai kielenkäytön ”demokraattisuudella” ei ole mitään käsitteellistä yhteyttä sen paremmin päätöksentekomenetelmiin kuin kollektiivisiin päätöksiinkään. Jos Suomen kansalta kysyttäisiin missä kaupungeissa mitäkin yliopistollista oppiainetta tulisi opettaa, voisi tulos hyvinkin olla, ettei vaikkapa etnomusikologiaa ja filosofiaa tulisi opettaa missään ja että kotimaista kirjallisuutta tulisi opettaa vain yhdessä kaupungissa. Tämä demokraattisen päätöksen tulos ei siis ilmentäisi lainkaan koulutuksen alueellista ”demokraattisuutta”. Toisaalta diktaattori saattaisi määrätä, että etnomusikologian opetusta on tarjottava kaikissa vähintään 10.000 asukkaan taajamissa. Tässä tapauksessa täysin epädemokraattisesti syntynyt päätös palvelisi hyvin radikaalilla tavalla koulutuksen ”demokraattisuutta”.

Voidaan vielä todeta, että vaikka yhteiskunnassa sovellettaisiin demokraattista ja siis tasaveroisuusvaatimuksen toteuttavaa päätöksentekomenetelmää kaikissa ryhmäpäätöksissä, ei tämä suinkaan takaisi esim. minkäänlaista ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” tai edes tasa-arvoa lain edessä. Demokratian tasaveroisuusvaatimus sääntelee vain tapaa, jolla ryhmiä koskevia päätöksiä tehdään. Se ei liity millään suoranaisella tavalla yksittäistä kansalaista koskeviin päätöksiin ja vielä vähemmän se liittyy yksittäisen kansalaisen mahdollisuuksiin tehdä itsenäisiä päätöksiä.

Termin ”demokraattinen” monimerkityksisyys saattaa tehdä rationaalisen keskustelun vaikeaksi samasta syystä kuin tuo monimerkityksisyys on demagogille hyödyksi: yhdestä merkityksestä voidaan siirtyä toiseen ilman, että tiedostetaan siirtymän tapahtuneen. Se voi myös synnyttää perusteettomia odotuksia demokraattisiin päätöksiin osallistuvien keskuudessa. Karkeasti ottaen demokraattinen päätöksenteko perustuu eturyhmäajatteluun: ihmiset muodostavat yhteenliittymiä sen mukaan mitä kukin itselleen tahtoo, ja eniten edustetulla ryhmällä on suurin vaikutusvalta koko yhteisöä koskevaan päätökseen. Tyypillisesti eturyhmien tavoitteena on yksinkertaisesti ryhmän jäsenten konkreettinen etu (vaikkapa pääomatuloveron alentaminen tai irtisanomissuojan parantaminen). Eturyhmien jäsenten ei tarvitse vaivata päätään kokonaisuuden näkökulmalla — se ei kuulu asiaan, jos tavoitteena kerran on vain oman äänen tuominen kuuluville.

Jotta voisi olla takeita siitä, että demokraatinen päätöksenteko palvelee yhteisön jäsenten tasa-arvoisuutta merkityksellisissä asioissa, vaadittaisiin radikaaleja toimia: tulisi sallia vain sellaiset ryhmäpäätökset, jotka eivät voi tuottaa millekään taholle oleellisesti edullisempaa asemaa kuin toiselle. Päätöksien tulisi tällöin kohdistua hyvin yleisiin ja kokonaisvaltaisiin periaatteisiin, jotka kaikki olisivat neutraaleja yksilön etujen kannalta. Tällöin henkilökohtaisen edun tavoittelu ei voisi vaikuttaa tapaan, jolla yksilö osallistuu kollektiivisiin päätöksiin siitä yksinkertaisesta syystä, että mikään vaihtoehto ei tuottaisi yhdellekään yksilölle enempää henkilökohtaista etua kuin mikään toinen vaihtoehto. Silti päätettävää riittäisi, koska voitaisiin olla perustellusti eri mieltä siitä, miten tasa-arvoisuuden kriteerit ymmärrettäisiin ja millä keinoin asetettuihin tavoitteisiin voidaan pyrkiä.

Varsinkaan taloudellisista syistä ei kuitenkaan ole mitenkään selvää, onko tasa-arvoisuuden saavuttaminen yhdellä alalla edes mahdollista ilman jonkintasoista epäyhdenveroisuutta jollain toisella alalla. Ja vaikka olisi, yksilöt eivät todennäköisesti pitkän päälle tyytyisi etuneutraaleihin demokraattisiin päätöksiin, vaan yhden jos toisenkin poliittisen suuntauksen edustajat saattaisivat nousta barrikadeille muuttaakseen järjestelmää eturyhmäajattelua suosivaksi.

Pyrkimyksen jonkinlaiseen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen soisi olevan demokraattisen päätöksenteon ohjenuorana. Sikäli kuin demokraattinen päätöksenteko kuitenkin käytännössä aina pakosta mahdollistaa eri intressiryhmien oman edun ajamisen, on eteneminen tuollaisen pyrkimyksen toteuttamisessa enemmän tai vähemmän sattuman kauppaa. Silti pelkkä intressiryhmien enemmistöpäätöksiin perustuva demokratiakin on epädemokraattisia vaihtoehtoja parempi — ei siksi, että päätökset todennäköisesti johtaisivat erityisen arvokkaisiin lopputuloksiin, vaan siksi, että eri intressiryhmien tavoitteiden välinen konflikti tuottaa siinä määrin vesitettyjä päätöksiä, etteivät ne keskimäärin ole kovin huonoja kenellekään.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat